Venäjä tarjoaa valinnan paikan – Kuunteleeko Suomi?

Venäjä on aina ollut maana täysin peestä. Kylmyyttä, nälänhätää, kärsimystä ja tyranneja tyrannien perään. Kansa on kärsinyt mutta harvoin hangoitellut vastaan johtajien alistaessa kansaa ja jakaessa rikkauksia itselleen. Tsaarit ja maaorjuus olivat jo tarpeeksi pahasta, sitten seurasi Bolshevikkien aikakausi. Ikään kuin Lenin ei olisi ollut tarpeeksi paha, Stalin astui näyttämölle viiksineen ja massamurhineen.

Neuvostoliitto, joka oli aina kärsimystä omille kansalaisilleen, ulotti nopeasti lonkeronsa myös Itä-Eurooppaan, ja teki siitä helvetin puoleksi vuosisataa. Sitten tuli Gorbatshov, joka toi vähän valoa pimeyteen, mutta ei vienyt reformeja loppuun asti. jopa Jeltsin vaikutti ihan pätevältä, kunnes paljastui manipuloitavissa olevaksi heikkomieliseksi juopoksi. 90-luvulta oligarkkien ajasta ollaan loogisesti siirrytty Putinin aikakauteen, jota johtavat entiset KGB-miehet ja rikkaat kleptokraatit. Tämä uusin aika on kenties pimeintä aikaa Venäjällä sitten 80-luvun Neuvostoliiton, ennen perestroikaa ja glasnostia.

Venäläiset ovat tietenkin itse kärsineet omien johtajiensa töppäilyistä, mutta heillä on sentään ollut jonkinlainen valinta heittää johtajansa pihalle. Samaa valintaa ei naapurimailla ole ollut. Venäjän naapurit ovatkin kärsineet Kremlin tyranniasta jo Tsaarin ajoilta lähtien. Tästä Krimin tapaus on vain viimeisin.

Tietenkin on niitäkin, jotka suorastaan ilakoivat Putinin läsnäolosta. Tämä on ymmärrettävää. Slaavilainen mentaliteetti, joka ei viittaa niinkään etniseen syntyperään kuin psykologiseen mentaliteettiin, nauttii suosiota myös Venäjän alueen ulkopuolelle. Orjuus ja köyhyys synnyttää alistumisen ja kärsimisen mentaliteettia, joka tekee sivistyksen ja vaurauden leviämisestä vaikeaa ja hidasta. Mitä nopeammin venäläismieliset luopuvat uskostaan putiniin, sitä parempaan suuntaan heidän yhteiskuntansa menevät.

Mutta tähän ei voi pakottaa. Täytyy vaan tarjota vaihtoehtoja, ja estää diplomatian keinoin Venäjän yritykset pitää nämä alueet väkivaltaisin keinoin kontrollissaan. Itä-Euroopan erkaantuminen Venäjän valtapiiristä on ollut neuvostomielisille kätyreille kova paikka, ja tätä Putinin jengi yrittää tukehduttaa koko voimallaan niin Ukrainassa kuin muuallakin entisen Neuvostoliiton ”vaikutuspiirin” alueella.

Suomi kyllä tietää millaista on olla Venäjän rajanaapuri. Vielä voimakkaammin sen tietää Viro. Baltian maat ovatkin käyttäneet Ukrainan kriisin kohdalla paljon voimakkaampaa kieltä kuin Suomi. He tietävät millaista kieltä Venäjä kuuntelee. Naapurimaamme, lähes vuosisadan Venäjän ikeen alla elänyt Viro on liittynyt Natoon, toisin kuin pelkurimainen Suomi, joka vielä pohtii, olisiko kuitenkin parempi olla ärsyttämättä vieressä nukkuvaa karhua. Suomettumisen tie on tuhon tie. Putinin karhu on psykoottinen ja arvaamaton.

Jos Suomi voisi leikata maapalansa irti maasta ja siirtää sen jonnekin, sen tulisi heti siirtyä kauemmas Venäjästä, koska sieltä suunnalta ei Suomeen ole tullut mitään hyvää sitten 1800-luvun kirjallisuuden. Venäjän läheisyys korruptoi, ja tämän takia Itä-Euroopan maat ovat keskimäärin huonompia yhteiskuntia kuin Länsi-Euroopan maat. Mitä kauempana Venäjästä ollaan, sitä sivistyneemmäksi meno käy. Mutta nyt kun ollaan Venäjän vieressä niin tässä nyt pitää sitten elää sen kanssa parhaamme mukaan. Mutta se ei tarkoita, että pitää alistua, tai olla hiljaa, vaan käydä ulkopoliittiseen vastarintaan tätä tyranniaa kohtaan. 

Siksi olemme nyt suurien valintojen edessä. Mielestäni on selvä, että…

1) Suomen pitäisi liittyä Natoon.

2) Suomen pitäisi tiivistää yhteistyötään Baltian maihin ja Länsi-Eurooppaan.

3) Suomen pitäisi tehdä selonteko suomettumisen jäänteistä politiikassa ja virkamieskoneistossa.

4) Suomen pitäisi määritellä itsensä tiukasti osaksi läntistä liittoumaa Putinia vastaan.

Kuulostaa ehkä pelottavalta lopettaa ulkopoliittinen leikkiminen sen suhteen, että neutraalina pysyminen olisi muka mikään todellinen vaihtoehto. Mutta se on vähemmän uhkarohkeaa kuin olla Venäjän rajanaapuri ilman kunnon suunnitelmaa, päämääriä tai periaatteita! Tarvitsemme nyt rohkeita päätöksiä.

Suomi on sentään ollut mukana pakotteiden asettamisessa, mutta mielestäni Suomen kädet ovat sidotut niin kauan kun se jättää itsensä periferiaan Länsimaiden ja Euroopan puolustuspoliittisesta keskustelusta. Meillä on liittolaisia ympäri Eurooppaa, jotka eivät jätä meitä pulaan. Meidän ei pidä pelätä Venäjää, vaan rakastaa Eurooppaa ja länsimaisia vapauden, tasa-arvon ja kansainvälisen rauhan aatteita. 

Olemme (vielä) itsenäinen valtio, ja on ihan oikein karsastaa liittoutumista. Mutta voi olla, että emme ole kauan, jos emme uskalla liittoutua myös sotilaallisesti meidän arvopohjaan sopivien valtioiden kanssa.

Venäjä tarjoaa valinnan paikan Suomelle. Osaammeko käyttää tilannetta hyväksi?

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu