Otto Lehto vapaus, totuus ja rakkaus

Tekijänoikeuslaki kaipaa uudistusta (eli piratismin hyvät puolet) – Osa 2

Viime blogissani kerroin Olli Opiskelijasta, jonka ”piratismi” on uhriton rikos, joka ei haittaa ketään, vaan sen sijaan kasvattaa kulttuurin, talouden ja yhteiskunnan kokonaishyvinvointia. Uhrittomista rikoksista ei pitäisi rankaista.

Esimerkissäni ”Olli on ahkera musiikin, elokuvien ja taiteen kuluttaja. Ollin kuukausitulot ovat vaatimattomat, mutta hän käyttää joka kuukausi keskimäärin 100 euroa erilaiseen taiteen kuluttamiseen, koska hän saa siitä nautintoa, ja koska hän haluaa tukea taiteentekijöitä.

Tällä rahalla Olli ostaa esimerksiksi yhden CD:n, yhden tietokonepelin ja käy keskimäärin kahdella bändikeikalla Tavastialla sekä kerran elokuvissa. Tämän lisäksi Ollin näköpiirissä on paljon uutta hienoa musiikkia, elokuvia ja taidetta, jota Olli haluaisi kuluttaa, mutta johon hänellä ei ole enää varaa. Koskin Ollin kuukausibudjetti on 100 euroa, Ollilla on varaa maksaa ainoastaan niille artisteille ja taiteentekijöille, joita hän arvostaa eniten, koska hänen täytyy myös maksaa vuokransa ja ruokansa. Vaikka hän arvostaa myös muita artisteja ja taiteentekijöitä, hänellä ei ole varaa maksaa heille (enää) heidän tuotteistaan, varsinkin niin kauan kuin tuotteet on hinnoiteltu jäykästi: esim. leffa maksaa aina 5-10 euroa, CD 10-20 euroa, keikka 20-40 euroa, jne.

Hänellä on kuitenkin tapana kuunnella iltaisin musiikkia, ja hän haluaa - ostamiensa tuotteiden lisäksi – kuulla, mitä uutta, kehuttua, hypetettyä ja mahdollisesti hyvää musiikkia on viime aikoina julkaistu, jotta hän voi tehdä järkeviä päätöksiä sen suhteen, mitä artisteja hänen kannattaa tukea jatkossa.

Toisin sanoen hän on päivisin kunniallinen taiteen kuluttaja (ostokykynsä puitteissa), mutta hän täydentää hyvinvointiaan iltaisin ei-kaupallisella piratismilla. Tässä ei ole mielestäni mitään väärää:

Mielestäni on oikeudenmukaista, että siinä vaiheessa, kun Olli Opiskelija on käyttänyt koko kulttuuriin varatun rahapottinsa, hänellä on vielä mahdollisuus ladata omaan käyttöön materiaalia. Se ei ole keneltäkään pois, että ihmiset saavat nauttia ilmaisesta hyvästä. Musiikin ilmainen lataaminen onkin tyyppiesimerkki kulttuuriteollisuuden ja teknologisen kehityksen mukanaan tuoman positiivisen ulkoisvaikutuksen – eli ilmaisen ja rajattoman digitaalisen kopioinnin luoman potentiaalisen yltäkylläisyyden - hyödyntämisestä.

Onko piratismi siis hyväksyttävä? (Kyllä ja ei: ainoastaan ei-kaupallinen ja aineeton piratismi on täysin moraalista käyttäytymistä, koska siitä ei kärsi kukaan.) Onko se välttämättä kuolemantuomio taiteelle ja kulttuurille? (Ei.) Onko tuottajapuolella ja markkinatoimijoilla mahdollisuuksia tilanteen parantamiseen niin, että kaikki saavat työstään kunnon korvauksen? (Kyllä.)

Katsotaan nyt tarkemmin, miksi Ollin ”rikos” ei ole oikeastaan mikään rikos. Siitä ei kärsi kukaan.


1. Miten ”pitäisi” tukea taidetta? Kuka ansaitsee Ollin rahat?

 

Muistetaan, että Ollilla on 100 euroa rahaa käytettävissä kulttuuriin kuukaudessa, eikä tämä tule muuttumaan niin kauan kuin Ollin tulotaso ei parane. Olli tukee taiteita 100 eurolla kuukaudessa, ja tämän lisäksi täydentää kulttuurista hyvinvointiaan lataamalla netistä ilmaista musiikkia ja elokuvia.

Olisi tietenkin ideaalitilanne, että Olli maksaisi jokaiselle sisällöntuottajalle, jonka tuotteita hän käyttää edes vähän, korvauksen kuuntelemastaan levystä. Tämä on kuitenkin epärealistista.

Esimerkissäni toteutuu seuraavanlainen kulutuskäyttäytyminen. Huomaamme, että tilanne suosii niitä bändejä ja taiteentekijöitä, joita Olli arvostaa (kaupallisessa mielessä) eniten. Muut jäävät nollille.

Ollilla on 100 euroa kuluttaa kulttuuriin. Hän kuluttaa sen, koska haluaa nauttia ja tukea taiteita.

Olli ostaa seuraavat asiat preferenssijärjestyksessään:

  1. Lippu lempibändinsä konserttiin 30 euroa.

  2. Lippu elokuviin 10 euroa.

  3. Lempibändinsä uusin levy 20 euroa.

  4. Uusi tietokonepeli 30 euroa.

  5. Toisen bändin keikka 10 euroa.

Tämän jälkeen hänellä on 0 euroa rahaa, joten hän lataa vielä seuraavat tuotteet laittomasti vertaisverkosta:

   6.  Toisen lempibändinsä levy 0 euroa (OVH 20 euroa, olisi valmis maksamaan 10 euroa*)

   7.  Pari hyvää toimintaelokuvaa 0 euroa (OVH 10 euroa, olisi valmis maksamaan 3 euroa*)

   8.  Kolmannen lempibändinsä levy 0 euroa (OVH 20 euroa, olisi valmis maksamaan 10 euroa*)

*Hän olisi siis valmis ostamaan tuotteet halvemmalla kuin myyjä on valmis niitä myymään. Oletetaan, että myyjä olisi valmis myymään levyt hintaan 20 euroa ja toimintaelokuvat hintaan 10 euroa.

Eli: Koska Ollilla ei ole varaa niistä maksaa täyttä hintaa, hän lataa ilmaiseksi listansa hännillä olevat kolme tuotetta (joista hän olisi valmis maksamaan, mutta ei yhtä paljon kun listan kärjessä olevista tuotteista, joista hän yksinkertaisesti pitää enemmän).

Tämä on ihan rationaalinen ratkaisu. Tästä ratkaisusta, joka hyödyttää Ollia, ei ole mitään haittaa hänen listansa häntäpäässä roikkuvien tuotteiden tekijöille: he eivät menetä rahaa, koska a) Ollilla ei ole enää rahaa mitä antaa, b) Olli ei kuitenkaan olisi niistä ollut valmis täyttä hintaa maksamaan, ja c) he ovat itse hinnoitelleet tuotteensa jäykästi, eli eivät olleet valmiita tinkimään hinnasta.

Tuotteiden hypoteettinen ”kokonaishinta” (käyttääkseni ad hoc käsitettä) on tässä tilanteessa a) tuottajien näkökulmasta 150 euroa (= kuinka paljon he yhteenlaskettuna tuotteistaan markkinoilla täysihintaisena pyytävät) ja b) reaalitodellisuuden näkökulmasta 100 euroa, koska se on Ollin todellinen maksukyky (se, kuinka paljon hän niistä olisi kokonaisuutena valmis maksamaan).

Mielenkiintoista tässä tilanteessa on se, että teollisuudenkaan ei viime kädessä kannata vaatia enempää kuin vaihtoehto (b):n verran, eli 100 euroa, koska sen ylittävää rahasummaa (tai siihen liittyviä väitettyjä kustannuksia ja "menetettyjä myyntejä") ei edes ole olemassa. 150 euroa on myyntihinta, mutta todellinen ostovoima on vain 100 euroa. Siinä on 50 euroa ilmaa.

Tämä ”olemattoman rahan mysteeri” (Ollin tapauksessa 50 euroa) selittää myös sen, mikä ero on fyysisen tuotteen ja musiikkiteoksen ”varastamisessa.” Jos joku varastaa kaupasta CD-levyn, hän tuottaa kaupalle tappiota CD-levyn hinnan verran, koska CD-levyn yksikköhinta on enemmän kuin 0 euroa. Jos taas hän ”varastaa” vertaisverkosta albumin, hän ei tuota kenellekään tappiota, koska digitaalisen musiikkituotteen yksikköhinta on tasan 0 euroa.

Eli: jos Olli, jonka ostovoima on 100 euroa, varastaa kaupasta 150 euron arvosta tavaraa, on ihan oikein, että hän maksaa (heti kun pystyy) 150 euron korvaukset, koska hän on aiheuttanut 150 euron menetykset kaupalle. Mutta jos Olli lataa vertaisverkosta 150 euron arvosta tavaraa, ei ole oikein, että hän joutuisi maksamaan 150 euron korvaukset. Jälkimmäinen rikos on uhriton, ensimmäinen ei.

Summa summarum, yhdistelemällä kaupankäyntiä ja ei-kaupallista piratismia Olli on käyttänyt olemassaolevan ”kulttuurivarantonsa” parhaiten hänen kokonaishyvinvointiaan ja taiteilijoiden elinkeinoa tukevilla keinolla. Tämä ratkaisu on hyvä, mutta ei ehkä täydellinen, koska, kuten näimme, se tarjoaa tulonsiirtoja jotka kohdistuvat lähinnä korkean preferenssin tuotteisiin.

Löytyisikö keinoa, jolla tämä 100 euroa jakautuisi oikeudenmukaisesti - eli paremmin Ollin preferenssien mukaan? Ja voiko tuottajapuoli löytää keinoja tulla kompensoiduksi Ollin käytöksestä?

 

2. Voisiko ostaja itse määritellä paljonko hän haluaa/kykenee maksamaan?

 

Vanha tekijänoikeuslainsäädäntö lähtee siitä, että tekijällä on oikeus rajoittaa sitä, miten heidän tuotteitaan käytetään. Uuden tekijänoikeuden kannattaa lähteä siitä, että tuotteiden käyttöä on lähes mahdoton rajoittaa, ja vaikka se olisikin mahdollista, se ei yleensä hyödytä tuotteen tekijää.

Tällöin järkevin tapa saada kuluttajat maksamaan tuotteista, on tarjota heille sellaisia (kilpailukykyisiä ja käyttäjäystävällisiä) palveluja, joista he ovat valmiita maksamaan. Kilpailu ja teknologinen kehitys pakottavat teollisuuden innovoimaan.

Hintajousto tuo tilanteeseen sellaisen mahdollisuuden, että Olli Opiskelija voi maksaa kaikista yllä olevista tuotteista, jos hinnat joustavat alaspäin. Se, että tuotteen hinta ei ole sidottu esim. 10 tai 20 euroon, vaan siitä voi maksaa haitarin mukaan esim. 0-50 euroa, mahdollistaa sen, että myös köyhällä Olli Opiskelijalla on mahdollisuus tukea rakastamiaan artisteja oman maksukykynsä mukaan.

Tällöin Ollin maksukäyttäytyminen voi muuttua (esimerkiksi) seuraavanlaiseksi:

    1. Lippu lempibändinsä konserttiin 25 euroa.

    2. Lippu elokuviin 7 euroa.

    3. Lempibändinsä uusin levy 15 euroa.

    4. Uusi tietokonepeli 25 euroa.

    5. Toisen bändin keikka 5 euroa.

    6. Toisen lempibändinsä levy 10 euroa.

    7. Pari hyvää toimintaelokuvaa 3 euroa.

    8. Kolmannen lempibändinsä levy 10 euroa.

HUOM! Edelleen käytössä on 100 euroa. Tässä tapauksessa listan ensimmäiset viisi tuotetta saavat lievästi vähemmän Ollilta rahaa, mutta alimmat kolme pääsevät myös potista osingolle. Markkinoilla ei sinänsä ole mitään ”oikeaa” hintaa, mutta tällainen ratkaisu on kenties oikeudenmukaisempaa, koska se paremmin reflektoi Ollin preferenssejä. Sillä vaikka Olli arvostaa kaikkien lataamiensa taiteilijoiden tuotoksia, ilman hintajoustoa hän helposti päätyy maksamaan 0 euroa niiden käytöstä.

(Korostan, että ongelma ei ole se, että Olli maksaa 0 euroa, jos hänellä ei todella ole rahaa, koska tällöin kukaan ei menetä mitään. Ongelma on se, jos Olli maksaa 0 euroa sen takia, että tuotteiden hinnat eivät jousta tai ota huomioon digitaalisen kopioinnin helppoutta. Valitettavasti tekijänoikeuksien valvontamekanismit useimmiten vieläkin perustuvat keinotekoisen niukkuuden ylläpitämiseen, CD- ja DVD-pohjaisiin myynti- ja lisenssi-ratkaisuihin, ja aineellisen ja aineettoman tuotannon samaistamiseen.)

On siis tärkeää huomata, että usein ihmiset voivat olla valmiita maksamaan vähemmän-kuin-täyttä hintaa, joten hintajoustoa kannattaa harjoittaa kovan kilpailun alaisessa bisneksessä.

Nykyään Finnkinon leffalippuja saa halvemmalla, jos on valmis menemään leffaan arkisin ennen iltaa. Samoin VR ja matkahuolto ovat viime aikoina avanneet järjestelmänsä tarjoamaan joustavampia hintaluokkia. Tämän järjestelyn uskoisin yleistyvän sekä taidemarkkinoilla että muuallakin yhteiskunnassa. Kaikkialle hintajousto ei sovi: keikkalippujen hintajousto ole kovin yleistä, ainakaan vielä; mutta esim. stadium-keikoille ja oopperaan on jo mahdollista saada eri hintaluokan lippuja.

Musiikkiteollisuudessa tämä asia ollaan pikku hiljaa oppimassa. Yhä useampi artisti/bändi on jo nykyään valmis myymään omilla nettisivuillaan (tai jossain yhteisessä ”hubissa”) musiikkiaan joko a) ”maksa mitä jaksat”-periaatteella, b) CD-levykauppaa halvemmalla hinnalla (esim. 5-10 euron kiinteällä hinnalla) tai c) usean hintaluokan ”deluxe”-hinnoittelulla, jossa asiakas saa valita joko edullisen tai kalliimman version tuotteesta oman maksukykynsä mukaan. Näiden kaikkien metodien ansio on lisätä kilpailua siten, että yhä suurempi joukko taiteilijoita pääsee osalliseksi potista.

Hintajousto ja muut teknologiset ja taloudelliset innovaatiot (joista tunnetuimpia ovat Spotify ja sähköiset videovuokraamot) tarjoavat mahdollisuuksia taideteollisuudelle selvitä muutoksista. Se, ovatko toimet riittäviä pitämään yllä suuryritysten voittoja, jää nähtäväksi. Mutta se on sitten kuluttajien valinta, millä tavalla he haluavat kulttuuria kuluttaa. Itse uskon - ja toivon - että ihmisten kulttuurinnälkä ja arvostus taiteilijoita on niin kova, että internet tarjoaa mahdollisuuden vielä suurempaan voittomarginaaliin. Aseina näen a) suorat rahansiirrot (kuluttajalta-tuottajalle) (= vähemmän rahaa välistävetäjille) ja b) alenevien rajakustannusten hyödyntäminen (= levyjen painaminen ja markkinoiminen digitaalisessa muodossa on edullista). Digitaalimarkkinat ovat mahdollisuuksia - tosin myös kilpailua - täynnä. Hyvä niin.

 

3. Lopuksi: Piratismi on aliarvostettua - sillä on laajat yhteiskunnalliset hyödyt

 

Olemme yllä käsitelleet hintajoustoa, mutta se on vain yksi esimerkki Ollin yleisestä dilemmasta: hänellä on vain 100 euroa käyttää taiteeseen, ja hän haluaa käyttää sen parhaalla ja oikeudenmukaisimmalla tavalla. Digitaalinen kopiointi tarjoaa ilmaista hyvinvointia tämän päälle.

Ollilla on kaksi vaihtoehtoa. Näillä kahdella tapauksella on erilaisia seuraamuksia, mutta niillä on myös jotain yhteistä: ne eivät vaikuta taiteentekijöiden saamiin korvauksiin pätkääkään.

1) Joko: Olli kuluttaa 100 euroa taiteeseen ja nauttii sillä ostamiensa käyttöoikeuksien mukaisesti taidetta. Tämän lisäksi hän valitsee, lain kunnioituksesta, olla kuluttamatta taidetta, jota hän voisi ilmaiseksi nauttia tämän päälle ilman että satuttaa ketään.

2) Tai: Olli kuluttaa 100 euroa taiteeseen, nauttii sillä ostamiensa käyttöoikeuksien sallimaa taidetta, ja sen päälle kuluttaa taidetta, jota hän voi ilmaiseksi nauttia tämän päälle ilman että satuttaa ketään.

Olli tulee joka tapauksessa käyttämään myös ensi kuussa 100 euroa taiteeseen. Hän voi toki piratismin sijaan odottaa ensi kuuhun, ja ostaa silloin ne levyt, joihin hänellä ei tässä kuussa ole varaa. Mutta koska hänellä on ensi kuussakin vain 100 euroa käytettävänään, hänen täytyy siinä tapauksessa jättää joku toinen levy, elokuva tai tietokonepeli ostamatta. Teollisuuden saama rahamäärä Ollilta ei kasva mihinkään, vaikka Olli ei koskaan kuuntelisi mitään laitonta musiikkia.

Luultavasti hänen preferenssilistallaan alhaalla olevat albumit ja elokuvat eivät koskaan päädy listan kärkeen (sinne, jotka päätyvät ostoslistalle) koska koko ajan julkaistaan uutta taidetta.

Voimme siis todeta, että Ollin kulutuskäyttäytymiseen, tai taiteilijoiden tuloihin, yksityisellä kopioinnilla ei – tässä yksinkertaistetussa esimerkissä – ole vaikutusta. Toki todellisuudessa asiaa monimutkaistaa monet psykologiset, sosiaaliset ja taloudelliset seikat. Niistä pitää kirjoittaa joskus toinen blogaus: miten saada ihmiset haluamaan tukea taidetta digitaalisella aikakaudella?

Mutta Ollin tapaus mahdollistaa muutaman tärkeän seikan ymmärtämisen: 1) Digitaalisen kopion lataaminen ei ole sama asia kuin fyysisen esineen varastaminen, koska digitaalisen kopion tekeminen on ilmaista ja uhritonta. 2) Asenteen muutoksella, hintajoustolla ja kattavilla digitaalisilla palveluilla voi houkutella vertaisverkkoon ajautuneita kuluttajia takaisin laillisten palveluiden pariin. 3) Ainakin joissakin tapauksissa digitaalisen kopion lataaminen on, paitsi haitatonta, myös hyödyllistä.

Voimme sanoa, että piratismia tulee käsitellä paitsi haittojen minimoinnin näkökulmasta niin myös – ja ennen kaikkea – taloudellisen ja kulttuurisen hyvinvoinnin maksimoinnin näkökulmasta.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

Toimituksen poiminnat